Saunojen seitsemän sukupolvea

Suomi on edelleen todellinen Saunakulttuurin Suurvalta, vaikka sauna ei alun perin supisuomalainen keksintö olekaan. Onhan sauna säilynyt Suomessa kivikauden päivistä lähtien ja kehittynyt vuosituhansien kuluessa alkeellisesta maakuoppasaunasta nykyiseksi monipuolisella high-tech`illa varustetuksi kotikylpyläksi. Ja onhan maailman kaikista runsaasta 10 miljoonasta saunasta lähes kolme miljoonaa juuri täällä vähäväkisessä Suomessa!

Saunojen historiallista kehitystä voidaan havainnollistaa käsitteellä ”saunojen sukupolvet”, jossa on nyt jo seitsemäs sukupolvi menossa. Kiukaiden kehitys on ollut viime vuosisatoina ollut hyvin tiiviissä kosketuksessa itse saunan kehityskulkuun, vaikka kiukaiden kohdalla voidaankin puhua oikeastaan vasta neljännestä sukupolvesta.   

Kivikautisesta maakuoppasaunasta kaikki alkoi

Meidän suomalaisten kokemuksemme saunoista on valtavan pitkä, mahdollisesti jopa noin 10 000 vuotta. Eli koko sinä aikana, kun nykyinen Suomi on ollut asuttavassa tilassa jääkauden päättymisen jälkeen, on täällä myös saunottu! Sillä on ilmeistä, että jo ensimmäiset rohkeat esi-isämme ja esiäitimme tunsivat jonkinlaisen hikoilukylvyn ja toivat siis saunaidean mukanaan vaeltaessaan tänne Suomen niemelle jostain tuolta eteläkaakon suunnalta…. Ja kun he asettuivat tänne asumaan, rakensivat he tuota pikaa yksinkertaisen ja nopeasti rakennettavan maakuoppasaunan. Se oli eräänlainen telttasauna, joka oli helppo siirtää asuinpaikan ja metsästysmaiden muuttuessa.

Nykyisin tätä maakuoppasaunaa voidaan oikeutetusti kutsua muinaissaunaksi, koska se on meidän maastamme täysin hävinnyt. Kuitenkin se tunnetaan vielä muutamien luonnonkansojen keskuudessa lähinnä telttamaisena hikimajana.   

Maakuoppasaunassa oli kuoppakiuas

Itse maakuoppasauna on äärimmäisen yksinkertainen ja helppo rakentaa. Isohkon pyöreän maakuopan pohjalla poltetaan kivikasan sisään ladottuja puita. Tätä rakennelmaa voidaan kutsua hienosti kuoppakiukaaksi. Toinen vaihtoehto on ollut kuumentaa kivet viereisessä nuotiossa ja nostaa ne hehkuvina saunakuopan keskelle. Tämä versio on nimeltään vaikkapa siirtokiuas! Kun kiuas eli ”kivinen kuuma kasa” on valmis, taivutetaan sopivan ohuet puusalot – vaikkapa pajua tai haapaa – kaarelle maakuopan yli ja niiden varaan levitetään eläinten taljoista koottu huppumainen teltta. Sitten vaan vaatteet pois, vesirove mukaan, taljan alle ja kuopan reunalle istumaan sekä hikoilemaan!

Maakuoppasaunaa voidaan sen alkeellisuudesta huolimatta kutsua ensimmäisen sukupolven saunaksi, vaikkei se mikään huonemainen tila vielä olekaan. Onhan siellä kuitenkin se ”kivinen kuuma kasa” kiukaana ja löylynheitto mahdollista eli kylpijän itse säätelemät kosteus- ja lämpöolosuhteet. Parempi telttasaunan hikoilukylpy on kuin pelkällä juoksemisella saavutettu hiki!   

Maasauna kertoo asutuksen vakiintumisesta

Kivikaudella kehitys – ja myös saunan kehitys – oli kuitenkin äärimmäisen hidasta. Niin kauan kuin esi-isämme ja esiäitimme elättivät itsensä metsästyksellä, kalastuksella ja keräilyllä, oli elämäntapa liikkuvaa. Ja siihen jatkuvaan asuinpaikan vaihtoon sopi hyvin myös helposti siirrettävä ja nopeasti pystytettävä maakuoppasauna. Mutta kun elämäntapa vähitellen rauhoittui alkeellisen maanviljelyn ja pienkarjanhoidon alkamisen myötä kivikauden lopulla, asetuttiin asumaan pysyvämmin pieniin kotaryhmiin. Tällöin myös sauna alkoi vakiintua, asettua yhteen paikkaan.

Kun kota oli osoittautunut huonoksi saunaksi – sieltähän löyly karkaa oitis taivaan tuuliin – alkoi saunakin muutospaineet kasvaa. Viimeistään silloin, kun savuruukun tekotaito vesiastiana tuli Suomeen kaakosta tuotujen uusien emäntien mukana, oivalsivat saunaisännät uutta; saviruukku teki mahdolliseksi lämmittää suurempia määriä pesuvettä, mutta suippopohjainen ruukku oli hankala käsitellä maakuoppasaunassa. Tarvittiin siis tasainen hiekkamaapohja, johon ruukku voitiin kaivaa sen verran maan sisään, että se pysyi itsestään pystyssä! Ja kun maapohja oli tasainen, oli luontevaa tehdä saunatilastakin huoneen muotoinen eli nelinurkkainen kammio. 

Maasaunassa oli jo tasainen maapohja

  Jotta kaikki lämpö ei kuitenkaan karkaisi, kaivauduttiin enemmän maan sisään ja jossain vaiheessa kehitystä – taisi olla jo pronssikausi menossa – huomattiin rinnemaaston edullisuus; kun kaivettiin kolme seinää maan sisään, niin tarvitsi rakentaa vain yksi ulkoseinä – se oviseinä – ja kalteva katto kyhättiin muutaman puunrungon varaan ladotuista tuohista ja turpeista. Ovensuun nurkkaan ladottiin kivistä jonkinlainen kotakiuas tai kekokiuas – eräänlainen ”umpinuotio” ja kun vielä peräseinälle kiinnitettiin tukinpuolikas penkintapaiseksi lauteeksi, oli toisen sukupolven sauna syntynyt. Tätä saunaa voidaan nykyisin luontevasti kutsua alkusaunaksi, koska se on selvästi kaikkien uudempien saunojen ”esiäiti”. Maasauna on ollut muinaissuomalaisilla niin tunnettu ja niin pitkään käytössä, että muutamista joen rantatörmään rakennetuista saunoista löytyy jopa ikivanhoja kirjallisia mainintoja. Tällöin on ollut kyseessä juuri maasaunan rinneversio törmäsauna.   

Mökkisavusauna nousee rautakaudella maan pinnalle

Seuraavan mullistuksen muinaissuomalaisten sauna koki joskus rautakauden puolivälissä eli vähän ajanlaskumme alun jälkeen. Tällöin sauna nousi lopullisesti ja pysyvästi maan pinnalle, kun rautakausi toi mukanaan kehittyneemmän hirsirakennustaidon ja erityisesti rautasahalla tehdyn suoran nurkkasalvoksen. Ensin asuinrakennukset rakennettiin nelinurkkaisiksi suoraseinäisiksi taloiksi ja aikanaan myös saunat muuttuivat maanpäälisiksi mökeiksi. Kiuas sen sijaan pysyi periaatteeltaan lähes entisen kaltaisena sisään savuavana kivikasakiukaana, jota myös rauniokivikiukaaksi kutsutaan.

Saunojen kolmas sukupolvi alkoi hirsirakennustaidon kukoistuksen myötä. Näitä taidokkaasti veistettyjä hirsimökkejä voidaan kutsua kaikkien nykyisten saunojen ”äidiksi”, koska ne täyttävät erinomaisen hyvin suomalaisen kantasaunan tunnusmerkit: 

• hirsinen nelinurkkainen huone ja loiva harjakatto
• savukivikiuas ovensuun nurkassa
• peräseinällä lauteet
• sopiva ilmanvaihto, kun ”räppänä liki lakea”
• hyvä löyly ja ilmeisesti vielä
• tuttu saunatonttukin saunan suojelijana.

Tämä kantasauna on ollut vallitseva saunatyyppi puolitoista tuhatta vuotta. Vielä 1930-luvulla noin puolet Suomen saunoista edusti juuri tätä tyyppiä. Eli nimitys kantasauna on erittäin osuva! Savusauna koki suosionsa taantuman sodanjälkeisinä vuosikymmeninä, mutta se löydettiin uudelleen 1980-luvun puolivälissä. Nykyisin arvioidaan massamme olevan runsaat 25 000 käytössä olevaa savusaunaa eli se vastaa enää noin 1% koko saunakannastamme.   

Savupiippu tuli ensimmäiseksi mallassaunoihin

Seuraavan mullistuksen sauna koki uuden ajan alussa, kun keskiajalla asuinrakennuksissa yleistynyttä savupiippua alettiin hyödyntää myös pihapiirin saunoissa. Oltiin huomattu, että tavallinen savusauna oli harmillisen palovaarallinen rakennus, koska siinä oli sisään savuava kiuas, kun taas savupiipulla varustettu muurattu uunikiuas oli selvästi paloturvallisempi. Erityisesti Länsi-Suomen viljanviljelyalueilla alettiin 1600-luvun jälkipuoliskolla rakentaa mallassaunoihin ulossavuavia uunikiukaita ja samalla sauna tuli osaksi pihapiiriä. Tämä neljännen sukupolven sauna oli oikeastaan jo monikäyttöinen talousrakennus, jota voidaan hieman yleistäen kutsua myös pihasaunaksi.

Muurattu uunikiuas oli edelleen kertalämmitteinen, mutta se oli muuten kovasti kehittynyt rautakauden ajan ladotusta kivikiukaasta. Se oli luonnonkivistä tai myöhemmin tiilistä muurattu, aikaisempia korkeampi, lämpöä pitempään varaava ja usein erityisellä löylyluukulla varustettu – ja mikä tärkeintä – omalla savupiipulla varustettu ulossavuava kiuas. Mallassaunojen jälkeen savupiippu alkoi yleistyä kaupunkien ja tiiviisti rakennettujen kylien pihasaunoissa. Aivan Ruotsinvallan lopulla 1700-luvun ja1800-luvun taitteessa alkoi savusaunojen rakentaminen kaupungeissa olla kokonaan kiellettyä määräämällä kaupunkisaunoihin ”holvatut kiukaat”. Tämä tarkoitti käytännössä juuri tiilistä muurattua uunikiuasta, jossa oli ”oikea” muurattu savupiippu.   

Pihasauna oli vielä 1950-luvulla arkipäivää

  Pihasaunakulttuuri oli elinvoimaista lähes 500 vuotta ensin maaseudun kylissä ja pihapiireissä ja 1800-luvulta lähtien myös kaupunkien laitamilla. Vielä  1900-luvun puolivälissä rakennettiin pihasaunoja kaupunkienkin omakotialueille. Kun omakotitonttien koko alkoi 1960-luvun asemakaavoituksessa vähitellen pienentyä, loppui pihasaunojenkin rakentaminen yksinkertaisesti tilanpuutteeseen tontilla.   

1920-luvun pula-aika tuotti jatkuvalämmitteisen kamiinakiukaan

  Pihasaunakulttuurin kukoistaessa kehittyi kiuaskin. Muuratun uunikiukaan rinnalle tuli ensimmäisen maailmasodan aikoihin peltikuorinen pönttökiuas, joka kyllä oli edelleen kertalämmitteinen, mutta edellistä kevyempi ja hieman taloudellisempi polttopuun kulutuksen suhteen. Jälkeenpäin on arvioitu, että peltisen pönttökiukaan keksimisen myötä alkoi korkealaatuisen saunakulttuurin rappio. Perusteluina tälle ”alamäelle” ovat hehkuvat rautaosat, jotka pilasivat helposti löylyn miellyttävyyden ja nautittavuuden varsinkin silloin, kun löylyvesi osui suoraan hehkuvan kuumaan rautaan.

Sodanjälkeisen pula-ajan alussa oivallettiin todellinen puunsäästökeino; jatkuvalämmitteinen kamiinamainen peltirunkoinen kiuas. Vaikka sekin oli jo tuttua ulossavuavaa tyyppiä, uutta – ja ehkä vallankumouksellista – oli se, että tulta voitiin polttaa paitsi etukäteen myös saunomisen aikana. Eli löylyä riitti nyt teoriassa rajoittamattoman kauan kunhan vain lisäsi puita tulipesän! Keksinnön ydin oli se, että polttopuiden savukaasut eivät enää menneet kiuaskivien läpi – ja aromatisoineet niitä – vaan tuli paloi omassa kammiossaan ja lämpö siirtyi paksun pellin tai valurautakuoren läpi kivitilaan. Enää ei siis ”savustettu kiviä”, vaan vain kuumennettiin niitä siirtoenergialla. Oli taas alkanut saunojen uusi sukupolvi, nyt järjestyksessä jo viides.   

Nopea lämmittää ja puita säästää, mutta…

Tämä kamiinakiuas oli nopea lämmittämään sauna kylpykuntoon – parhaimmillaan vain puoli tuntia – ja puun kulutus on vain murto-osa kertalämmitteisiin kiukaisiin verrattuna. Mutta löylyn laatu kärsi kyllä romahduksen – ei enää luontevaa savun aromia eikä hitaasti hiipuvia jälkilöylyjä – vaan kovaa ja kohisevaa löylyä, hehkuvia rautaosia sekä tyrmääviä rautaoksidiryöppyjä ja väsyttäviä ionipurkauksia. Mutta pula-aikana ei juuri uskallettu valittaa, sillä säästäähän piti vaikka hampaat irvessä – joskus kirjaimellisesti. Kyllä jotkut haikailivat ”vanhojen hyvien aikojen” perään, mutta silti ei valitettu. Tärkeintähän oli, että oli ylipäänsä oma sauna!   

1940-luvun pula-aika toi asuntosaunan

  Toisen maailmasodan jälkeinen pula-aika heijastui myös saunakulttuuriin. Materiaalipulan vuoksi saunat siirrettiin usein pois erillisistä piharakennuksista varsinaisen asuinrakennuksen kellariin tai päätalon siipirakennukseen. Piharakennus siis jätettiin aluksi kokonaan rakentamatta tai siitä tuli vain lämmittämätön liiteri-varasto. Näin syntyi asuntokohtainen kylpemö eli lyhyesti asuntosauna.  Kiuas oli vielä pula-ajan alussa puilla lämmitettävä energiapihi jatkuvalämmitekiuas, mutta vähitellen saunoja alettiin 1950-luvun jälkipuoliskolla varustaa silloisella teknisellä uutuudella eli sähkökiukaalla.   

Vaivaton sähkökiuas syrjäytti monta puukiuasta

Aivan 1930-luvun lopulla vähän ennen talvisotaa keksittiin puolivahingossa sähkölämmitteinen kiuas – olihan keittiön sähköliesi vasta muutaman vuoden ikäinen ja sen ideaa haluttiin soveltaa korkeatasoisen kaupunkipientalon kylpyhuoneen yhteydessä olevaan pikkusaunaan. Rakennuttajan rouva kun ei halunnut raahata roskaavia polttopuita yläkerran saunaan, vaati hän vaivatonta kiuasta – ja sai sähkökiukaan. Ensimmäiset sähkökiukaat olivat luontevasti jatkuvalämmitteisiä – kuten sähköliedetkin – mutta ne oli helppo kytkeä pois päältä heti saunomisen päätyttyä. Toinen etu puukiukaisiin verrattuna oli savupiiputtomuus – se salli sijoittaa sähkösaunan varsin vapaasti minne tiloihin ja kerroksiin vain. Tästä alkoi saunojen kuudes sukupolvi.

Kun sähkökiukaiden teollinen massatuotanto alkoi 1950-luvulla, valloitti  tämä ns. hehkukiuas ensin pientaloasunnot; kellarin tai siipirakennuksen saunan puukiuas korvattiin sillä tai uuteen pientaloon rakennettiin heti sähkösauna. Innostuksen syynä oli ennen kaikkea vaivattomuus, ei tarvittu erillistä lämmitysrituaalia eikä tullut puun roskia ollenkaan. Sen kun käänsi säätönupista tehot päälle ja odotti vajaan tunnin niin johan pääsi hikoilemaan! Sähkökiukaan myötä hävisi viimeinenkin savunaromi saunasta ja tilalle saatiin vain tukahduttava kuivuus. Mutta olipahan niin modernia että!   

Sauna nousee kerrostaloon

Varsinainen sähkökiukaiden vyöry alkoi vasta 1970-luvun alussa, kun muuan nokkela grynderi keksi sijoittaa sähkösaunan jokaiseen uuteen rakentamaansa kerrostaloasuntoon. Se oli suorastaan myyntivaltti ja nykyisin tällainen kylpyhuoneen yhteydessä oleva huoneistosauna on kerrostalotuotannossa vakiovaruste pienimpiä yksiöitä myöten. Näitä pieniä ”kuumioita” on kaikkiaan, vanhoihin kerrostaloasuntoihin jälkeenpäin rakennetut saunat mukaan lukien, arviolta noin puoli miljoonaa.   

Varaava sähkökiuas aloitti uuden aikakauden

Kun kansan tyytymättömyys kaupunkisaunojen sähkökiukaiden tylyyn löylyyn vain jatkui ja haikailtiin yhä useammin perinteisten ”mummolansaunojen” perään, syntyi kiuas-teollisuudessa  vihdoin 1980-luvun puolivälissä jonkinmoinen tekninen uutuus. Se oli sähkökiukaan ja perinteisen pönttökiukaan yhdistelmä. Tämä massiivinen kiuas sai nimekseen osuvasti varaava sähkökiuas ja siihen yhdistettiin alusta alkaen aimo annos uusinta high tech`ia eli tietokonetekniikkaa. Pian todettiin, että uusi aikakausi on todella alkamassa saunakulttuurissakin ja tämä jälleen uusi saunasukupolvi sai järjestysnumerokseen seitsemän.

Tekniset ratkaisut  vaihtelivat  ”muhimisvastuksista” kiertoilmauunin sovelluksiin ja edullisen yösähkön käytön ajastimiin. Kaikille oli ominaista varata sähköllä tuotettua lämpöä hyvin lämpöeristettyyn suureen kivitilaan ja lämmittää sen avulla itse saunahuone nopeasti. Parhaimmat älykiukaat lämmittävät saunan sisäilman kyllä muutamassa minuutissa, mutta itse saunan rakenteiden – siis seinien, sisäkaton ja lauteiden – lämpiäminen vaatii edelleen yhtä paljon aikaa kuin  ennenkin eli noin tunnin.   

Kotikylpylää kerrakseen

Tämän vuosituhannen alun saunakulttuurin nopea kehitys on osoittanut, että älykiukaat ovat saaneet aikaan koko kotisaunomisen muutoksen. Saunan tilat ovat kasvaneet 1970-luvun Arava-asunnon ahtaista mitoista melkein yksiön kokoiseksi saunaosastoksi, jossa usein on älykiukaan rinnalla perinteinen puukiuas, suihkujen ohella joko poreamme tai vilpolan puolella juuri nyt suuressa suosiossa oleva uppokamiinalla lämmitettävä kylpytynnyri eli eräänlainen ”ihmispata” ja erillinen pukuhuone on varustettu sekä takalla että pienoiskeittiöllä, joskus jopa solarium-laitteella. Valitettavaa on vain se, että kovin usein löylyn laatu jää varsinaisten teknisten hienouksien ja kotikylpylässä tapahtuvan innokkaan seurustelun varjoon.

Sivun tekstit on koonnut Pekka E. Tommila, arkkitehti, saunaniekka.