Sauna-aatteen synnystä

 Lyhennelmä SKS:n kansanrunousosaston pitkäaikaisena johtajana elämäntyönsä tehneen Pekka Laaksosen esityksestä Sauna- ja hyvinvointiseminaarissa vuonna 2011.   

Sauna-aatteen synty

Professori Pekka Laaksonen nosti omassa esityksessään esille suomalaisen saunan syntysanat, joiden lausuja oli omalaatuinen suomalaisuusmies Kaarle Aksel Gottlund vuonna 1817. Metsäsuomalaisten pariin Vermlantiin tekemillään tutkimusmatkoilla hän ymmärsi saunan keskeisen merkityksen koko suomalaiselle kulttuurille:

Gottlund teki sen havainnon, että Vermlantissa suomalaisesta rakennusperinteestä oli parhaiten säilynyt sauna myös sellaisten parissa, jotka jo olivat luopuneet äidinkielestään.

Jo ennen Gottlundia Henrik Gabriel Porthan tiesi kertoa, että Ruotsin metsäsuomalaisilla oli tapana kylpeä ahkerasti ja kieriskellä saunan jälkeen talvisin lumessa. Mutta Porthanille maanmiestemme saunatavat olivat vain eksoottinen tutkimuskohde, ei elävä ja arvostettava osa suomalaista kulttuuria.

Ja vielä sitä ennen Turun Akatemian ensimmäinen historian ja moraalifilosofian professori Mikael Wexionius kiinnitti jo 1600-luvun puolivälissä huomionsa suomalaisiin saunatapoihin:  

Mutta Gottlund oli siis mies, joka ymmärsi saunan merkityksen, ilmeni Laaksosen esitelmästä ”Sauna suomalaisten mielessä ja kielessä”.   

Sauna oli naisten tehtävä

Kansanrunousjulkaisut vakiinnuttivat saunan ja kylpemisen kuvauksen kirjallisuuteemme. Melkein kaikilla Kalevalan sankareilla oli oma saunansa. Kiintoisaa on havaita, että saunakulttuurin käytännöllinen ylläpito on Kalevalassa yksinomaan naisten vastuulla. Morsianta neuvotaan miehelään tultuaan pitämään huolta siitä, että apella ja anopille on illoin sauna valmiina. Lemminkäinen pyytää äitiään ja Ilmarinen sisartaan lämmittämään saunan ennen suuria koitoksia. Aino taittelee vastaksia lehdossa.

Kansanlääkinnän tuntijana Elias Lönnrot ymmärsi antaa hyvin monipuolisen kuvan saunan käytöstä paitsi peseytymis-, syntymä- ja kuolinpaikkana myös taika- ja noitasaunana. Kansalliseepos loi pysyvää pohjaa sille, että saunasta saattoi kehkeytyä keskeinen identiteettisymboli.

Gottlundkin palasi sauna-aiheeseen pian Kalevalan ilmestymisen jälkeen julkaistessaan 1840 merkillisen kalevalaisella runomitalla sepitetyn teoksen Runolan Helsingin yliopiston 200-vuotisjuhlan kunniaksi. Runola oli hänen vastineessa Lönnrotin Kalevalalle. Sen johdannossa Gottlund tekee laajasti selkoa siitä, että meidän kansanrunoudestamme puuttuu runoilijoiden paratiisi, satujen ja laulujen saari, Parnasso.

Hän oli edelläkävijä sijoittaessaan suomalaisen saunan taivaan iloihin nautinnon mahdollisuuksien suurenmoisimmaksi huipuksi. Tähän taivassaunamyyttiin palasivat myöhemmin eräät muutkin kirjailijat, esimerkiksi Juhani Aho ja Ilmari Kianto. Ryysyrannan Jooseppi määrätään kuoltuaan korkeimman päiväkäskyllä vuodeksi Rämsänrannan kaikkien vainajien saunottajaksi taivaallisessa kylpylaitoksessa. Hän kieltäytyy kunniasta pelätessään joutuvansa eräitten kotipuolensa akkojen saunottajaksi ja saa näin siirron taivaalliselle riihenpuintiosastolle. Kiannon irvokkaitakin sävyjä saavan kuvauksen vastapainona Ahon kuvitelma taivassaunasta on lempeän humoristinen ja – kuten savolaisilla on tapana sanoa – muhoileva.

Pekka Laaksonen nostaa Aleksis Kiven ansioksi mm. sen, että suomalaista saunakulttuuria sopi tarkastella myös humoristisesti ja että joulusaunasta tuli paitsi monilukuisten kuvausten myös pysyvän palvonnan kohde, joita sittemmin on toisteltu sananparsien tapaan.

Bysantistako se tulikin?

Samaan aikaan myös tutkimus alkoi kiinnostua suomalaisen saunan alkuperästä. Vuonna 1871 August Ahlqvist kiinnitti teoksessaan De vestfinska språkens kulturord huomiota sellaisiin saunaan ja saunomiseen liittyviin sanoihin kuin sauna, kylpeä, vihta, vasta ja saippua. Hän arveli tutkimustensa perusteella, että sauna oli peräisin bysanttilaisesta maailmasta, josta tapa oli siirtynyt slaaveille ja heiltä edelleen suomensukuisille kansoille.

Kansanelämän tutkimuksesta kiinnostunut lääketieteen tohtori Max Buch katsoi myöhemmin velvollisuudekseen Ahlqvistin teoria kumoamisen. Hänen tulkintansa mukaan ne slaavilaiset kansat, jotka saunan tunsivat, olivat oppineet käytännön suomensukuisiin kansoihin sulautuessaan.

Kuten monet saunan tutkijat myöhemmin Buch käytti todistusaineistonaan kiovalaisen historioitsijan Nestorin kuuluisaa kronikkaa vuodelta 1113. Kronikka sisältää apostoli Andreaan kertomuksen Novgorodin seudun kuumista puusaunoista, joissa alastomat ihmiset suomivat itseään puunoksin ja kaatoivat lopuksi päälleen kylmää vettä. ”Pakottamatta he piinaavat itseään ja hankkivat tällä tavoin tuskaa itselleen”, kertoo kronikka.

Buch ajatteli romanttisesti, että kronikassa kerrotaan Novgorodin pohjoispuolella eläneiden Kalevalan sankareiden saunatavoista. Näin oli ”tieteellisesti” kytketty toisiinsa Kalevala ja sauna, luotu yhdistelmä, jonka varaan sitkeä kuvitelma saunan suomalaisesta alkuperästä on sittemmin osaltaan rakentunut. Ahlqvist puolestaan osoitti Buchin perustelut, etenkin Kalevalaa koskevat, kestämättömiksi.

Tuossa vaiheessa keskustelu saunan alkuperästä ei jatkunut pidempään. Eri yhteyksissä lääkärit sen sijaan alkoivat viisaasti korostaa saunan merkitystä sekä hygienian että yleisen terveyden kannalta. Duodecim-seuran perustajajäsen Albert Pfaler ymmärsi saunan merkityksen myös kansanlääkinnän kannalta tunnustamalla 1888, että esi-isämme olivat parannustoimissaan suuria balneo- ja hydroterapeutteja.

Pitkäksi aikaan vakiintui käsitys saunan ja maanviljelyn yhteenkuuluvuudesta laajalla Koillis-Euroopan ajalla. Ajateltiin, etteivät metsästäjät ja kalastajat kaivanneet hikoilua tai pesua, joka sen sijaan oli välttämätöntä kaski- ja riihityön jälkeen Tätä oletusta tuki sekin, että metsästyksestä ja kalastuksesta eläneet kielisukulaisemme hantit ja mansit eivät tunteneet saunaa.

Sittemmin sekin on kyseenalaistettu. Eri tahoilla maailmaa tavattavien saunakulttuurien yhteinen piirre ei ole peseytyminen vaan hikoileminen. Ilmar Talve muotoili asian aikanaan näin: ”Jos nyt hikoileminen on vanhimpia piirteitä laajalla alueella tunnetussa kylpemistavassa, ei tietenkään ole mahdollista sanoa, mikä kansa on sellaisen kylpytavan keksinyt, etenkin koska nykyaikaista käsitettä kansa ei oikein enää ole sopivaa käyttää näin kaukaisista ajoista puhuttaessa.”   

Suuri suomalainen saunakansa

Suomalaisen saunan keksijän selville saaminen oli tieteellisenä ongelmana alusta asti ymmärretty hieman samantapaiseksi kysymykseksi kuin Missä Hannun ja Kertun piparkakkutalo on sijainnut, Laaksonen toteaa. Tästä huolimatta tai ehkäpä juuri epäselväksi jäävän vastauksen takia monet sauna-aatteesta innostuneet asianharrastajat ja kirjailijat olivat vakuuttuneet saunan suomalaisesta alkuperästä.

Jo Juhani Aho piti saunaa suomalaisten keksimänä ja katsoi, että se on ”pysyvin muistomerkki esi-isäimme Altain takaisilta ajoilta”. Hänen kuvauksensa Sasu Punaisesta suomalaisesta saunomistaiteilijasta tai saunanautintojen taiturista on kirjallisuudessamme voittamaton. Tämä apulaispapiksi opiskeleva keskinkertainen lahjattomuus on ”lihava, laiska, unelias ja harvapuheinen ylioppilas, joka muuttuu saunassa toiseksi persoonaksi. Hänestä tulee verraton saunomisen mestari, joka on kehittänyt saunomisen korkea-asteiseksi kultinomaiseksi psykofyysiseksi herkutteluksi.

Ehkä vielä Ahoakin enemmän suomalaisen sauna-aatteen muotoutumiseen on vaikuttanut Sakari Pälsi monilla loistokkailla esseillään. Pälsi ei halunnut omia saunan keksimistä suomalaisten yksinoikeudeksi, mutta juuri hän alkoi puhua suuresta suomalaisesta saunakansasta. Suomalaisia suorastaan sykähdyttää ajatus, hehkutti Pälsi, että on kokonaisia kansoja ja ihmisjoukkoja, jotka voivat ottaa joulun vastaan ilman joulusaunaa. Pälsi oli varma, että nuo saunattomat puolestaan eivät voi käsittää, että on kansa, joka jouluaaton hämärissä miltei samalla kellonlyömällä astelee nokisiin saunoihin lehväkimput kainalossa. Siellä ”nuo miljoonat lehväkimput nousevat ja laskevat, kohisevat ja pauhaavat kuin lukematon viulujousien joukko äärettömän suureksi kuvitellussa jättiläisorkesterissa.”  

Sivun tekstit on kirjoittanut Pekka Ritvos.