Teksti: Heikki K. Lyytinen
Pääkuva: Harri Tarvainen
Saunominen kesän valoisimpaan aikaan on täyttä juhlaa ja sen kruunaa alkukesän pihkalehtiset juhannusvastat. Vasta ja vihta säilyvät sukupolvesta toiseen, mutta miten se nyt olikaan: mistä tulee nimi vasta ja mistä nimi vihta?
Suomalaiselle kesän kohokohta on juhannus, ja juhannussauna luontomaisemassaan on siirtymäriitti valon juhlaan. Juhannus ilman saunaa ei olisi sydänkesän suuri juhla. Maisemakin on silloin parhaassa juhla-asussaan. Silloin saunassa on pyhän heijastumaa – tosin ilman perinteen uskomuksia tulevaisuuden enteistä ja ilman vuoden kierron taitekohtien taikuutta.
Juuri juhannuksen saatetaan palata vastoen tai vihtoen saunomisen alkuperäiseen muotoon, vaikka itse vasta tai vihta ei ole enää saunomisen kruununjalokivi siinä määrin kuin ennen. Molemmat kylpytermit ovat saunakansalle tuttuja, mutta itäsuomalaiselle oikea totuus on vasta, vaikka se länsisuomalaisen saunasielua viiltäen vihmoo. Käytän tässä yhteydessä jatkossa Itä-Suomessa syntyneenä ja kalevalaisen perinteen pohjalta vastomista vihtomisen sijaan ja vastaa vastaavasti vihdan sijasta muuttamatta kuitenkaan käyttämiäni alkuperäisiä lainauksia.
Vasta esiintyy suomenkielen itäisissä sukulaiskielissä. Vasta on mahdollisesti lainattu muinaisvenäjän häntää merkitsevästä sanasta hvost. Sana on tullut kaakon suunnalta Suomen niemelle useita vuosisatoja sitten.
Vaihtoehtoisten faktojen maailmassa voi tarjota toistakin selitystä. Vasta voisi olla laina myös ruotsin luutaa merkitsevästä kvast-sanasta. Sillä oli myös merkitys ”häpeän poistavat lehvät”. Kuten tunnettua keskiaikaisissa maalauksissa syntiin langennut Aatami verhoili miehuutensa vastalla
Myös vihdalla saattaa olla slaavilainen tausta. Muinaisvenäjässä esiintyy sana vyhot, joka tarkoittaa olkihuiskua. On hyvin ilmeistä, että vihta on tullut venäjästä viron kielen kautta niin ikään satoja vuosia sitten. Viron kielessä vasta on viht ja vihtuda tarkoittaa taas viron kielessä hutkia vastalla ja kylpeä saunassa.
Mielenkiintoinen on selitys, jonka mukaan vihta olisi vastomisen ääntä kuvaileva sana. Vihta siis vihisisi tai viuhuisi. Pisaroidessaan se myös ihon pintaa vihmoisi. Viron kielessä ovat myös vastaavat sanat vihm ja vihisima. Vastominen on myös viuhtomista. Nämä selitykset torjuvat edellä todetun lainaperäisyyden. Siten vihta olisi omaperäinen sana. Kansankielessä Varsinais-Suomessa ja Satakunnassa vihtominen merkitsee itse saunomista.
Rakkaalla lapsella monta nimeä
Vasta ja vihta eivät ole kuitenkaan suomalaisille riittäneet. On syntynyt kielikuvamaisia sanoja kuten huiskale, simasulka, satalatva ja lehtivihko sekä koivunlehväkimppu. Kansanrunoudessa on vielä ilmaus ’metsän pehmoinen käsi’. Rakas lapsi on saanut monta nimeä. Vastan/vihdan käyttöä ilmaiseva verbi ’vastoa/vihtoa’ taas on saanut rikkaudessaan mitä mielikuvituksellisimpia ilmauksia kuten esimerkiksi huiskia, huidella, huitoa, hutkia, läiskiä, läpsytellä, mäiskiä, piestä, rapsutella, ripsutella, ropsutella, ropsia, vihdotella ja vastotella.
On hyvin ilmeistä, että alun alkuaan vasta ja vihta eivät ole olleet samamerkityksisiä. Jaon kahtalaisuus on perustunut kylpyvälineen tekotapaan – länsisuomalaiseen kaksoissitomiseen tai itäsuomalaisittain pannan käyttöön. Vastan ja vihdan erottaviksi tekijäksi solmimistavan lisäksi on esitetty kylpyvälineen muotoa. Vihtaa on pidetty vastaa lyhyempänä ja sirompana – suvihäissä morsiuskimpuksikin kelpaavana.
Murrealue ratkaisee?
Koska saunakulttuurimme ei anna selkeää ohjetta kylpyvälineen nimestä, aion itse tarttua juhannussaunassa kaksoissidottuun ryhdikkääseen ja suopursulla ryyditettyyn vastaan ja nauttia löylyn ohella juhannusvastan tuoksuvaa huumaa. Olkoon se vaikka moderni hybridi! Murrealueella opittu termi ratkaissee itse kunkin kohdalla kylpyvälineen nimen valinnan. Ei Kalevalakaan tyytynyt yhteen nimeen:
”Vei on vettä verhossansa,
kantoi vastat varjossansa,
hauteli haluiset vastat,
satalatvat lauhutteli.” (45:201)
