Kuva: Liisa Valonen
Huumori on metka taiteenlaji. Joskus se syntyy kahden toisilleen vieraan ainesosan yhteentörmäyksestä.
Periaate on sama kuin suomalaisessa saunassa. Vesi viskataan kuumille kiuaskiville, ja kohtaamisesta seuraa räsähdys, autuas hulmahdus – niin, löyly.
Minulta ilmestyi syksyllä romaani, Kunnon kansalainen (Gummerus). Siinä yhdistyy löyly ja nauru. Päällimmäiseltä tasoltaan kirja on humoristinen tarina miehestä, joka kaipaa ympärilleen hiljaisuutta.
Huumori syntyy – ainakin niin toivon – siitä, että päähenkilö epäonnistuu pyrkimyksessään toistuvasti. Hän on intohimoinen saunoja ja kuntouimari, jota kunnallisten uimahallien saunajuttelijat piinaavat:
”Säitä on pidellyt.” ”Nastat vai kitkat?” ”Aina on tilaa vielä yhdelle, joka käyttää Rexonaa!”
Vaiteliaiden ja puheliaiden saunojien toiveet eivät koskaan ole sovitettavissa yhteen.
Sain idean kirjaani 2010-luvulla, nelikymppisenä, kun aloin käydä aktiivisesti Helsingin seudun uimahalleissa. En voinut olla havaitsematta, että suomalaiset miehet – jotka muutoin ovat planeetan vähäpuheisin ihmisryhmä – herkesivät lauteilla yllättävän usein juttusille täysin tuntemattomien kanssa.
Itse olen saunajuttelijana ääripäiden välissä, eräänlainen tolkun saunoja. Päivästä riippuen saatan joko haluta saunoa visusti omissa ajatuksissani tai olla mitä auleinta juttuseuraa. Huomaavainen löylyttelijä osaa aistia, onko kanssasaunoja juttutuulella.
Vuosien kuluessa kehitin kuitenkin kuvitteellisen hahmon, juttelunvastaisen miehen. Aloin raportoida saunakokemuksistani kavereille sosiaalisessa mediassa: oliko Leppävaaran, Tapiolan, Kallion tai Mäkelänrinteen uimahallissa ollut juttelijoita, ja millä kepulikonstilla he olivat kulloinkin yrittäneet saada minut avaamaan suuni?
Huomasin pian, että viattomaksi hauskuutukseksi tarkoittamani juttelijapäivitykset osuivat johonkin hermoon – eivätkä pelkästään nauruhermoon. Sain satikutia siitä, etten suhtautunut saunarupattelijoihin riittävällä ymmärryksellä.
Suomalaiset suhtautuvat saunaetikettiin vakavasti, opin tietämään. Hyvä niin: sehän kielii löylyhuoneiden nauttimasta arvostuksesta.
Mielessäni alkoi kypsyä romaanin aihio, tarina juttelunvastaisesta kunnon kansalaisesta, joka omista syistään haluaisi karkottaa äänet ympäriltään.
Oivalsin, että julkisten saunojen lauteilta voisi päästä kiinni suomalaiseen puhumiseen ja puhumattomuuteen laajemmin. Olenkin luonnehtinut kirjan päähenkilöä niin, että hän vaikenee tiensä suomalaisuuden ytimeen.
Lisäksi minua houkutti ajatus löylyhuoneesta miljöönä. En tiedä toista romaania, jossa tärkeimpänä tapahtumapaikkana ovat yleisen saunan lauteet.
Ehkä muitakin saunaromaaneja on, mutta omaan lukuhaaviini on sattunut pelkästään kirjoja, joissa saunotaan yksittäisten kohtausten verran.
Suomalaisen kirjallisuuden uljaana esimerkkinä tulee mieleen Aleksis Kiven Seitsemän veljestä (1870), jonka syksyisessä saunakohtauksessa veljekset parantelevat haavojaan joukkotappeluksen jäljiltä.
Vihtain mätkinä kuuluu kauas, ja Juhani avaa suunsa: ”Saunanlöyly, sehän sairaan ruumiin ja sielun paras lääke täällä.”
Sanotkos tuon paremmin.
Heikki Aittokoski
Kolumnin kirjoittaja on toimittaja ja kirjailija.
